Ajatuksia

Musta on tullut ihan itkupilli. Oon katsonut viime päivinä SuomiLoven jaksoja ja vollottanut lähestulkoon jokaisen tarinan kohdalla. Linnanjuhlia katsoessa itkin, kun veteraanit tulivat kättelemään ja lauloivat Veteraanin iltahuudon. Eilen itketti, kun kirjakaupassa selasin Tyhjä syli-kirjaa. Vissiin on tunteet vaan niin pinnassa, että itkettää kaikenmaailman asiat. Mies tuossa jo sanoikin, että mitähän se sitten on, kun saan niitä hormoneita, itkenkö kymmenen uutisiakin katsoessa. Ei silläkään tuu kyllä helppoa olemaan, jos musta tulee ihan joku kaamee hormonihirviö.

Moni ystävä ja sukulainen on tosi ihanasti tukenut mua viime aikoina tässä asiassa. Ovat kyselleet kuulumisia ja kuunnelleet. Muutama meillä töissäkin tietää, että ollaan menossa tutkimuksiin. Musta on helpottavaa, kun meidän läheiset tietää. Musta varmaan tuntuis, että tukehtuisin, jos en olisi kenellekään kertonut. Mies on kertonut ainakin veljelleen. Yhtenä päivänä, kun tulin töistä kotiin, niin sairaalaan esitietopaperit oli meidän keittiönpöydällä ja mies sanoi näyttäneensä niitä veljelleen. Vauvan yrityksestä tietääkin useampi ja varmaan moni niistä aavisteleekin, ettei kaikki oo hyvin, kun ei olla vauvauutisia kerrottu. On huvittavaa tavata joitakin tuttuja pitkästä aikaa, kun moni vilasee mun mahaa tarkistaakseen, että onko se alkanut pyöristymään. Mun ystävä on sanonut huomanneensa ihan saman, silloin kun hekin yrittivät vauvaa. Luultavasti oon tehnyt itse ihan samaa ja se katsoja varmaan kuvittelee, ettei sitä nopeaa vilausta huomaa, mutta kyllä sen huomaa. Silloin, kun mun työkaveri kertoi raskaudestaan, niin hän sanoikin sitä, että on huomannut monen katselleen hänen vatsaansa, mutta kukaan ei ollut uskaltanut sanoa mitään. Minähän olin pistänyt merkille tuon pyöristyvän vatsan jo aikoja sitten ja muistan, kun tämä työkaveri kerran kovasti haukotteli, niin ajattelin jo silloin, että varmasti on raskaana. Kyllä tässä on jo niin konkariksi tullut näissä asioissa, että sitä pistää kaikki asiat merkille ja päässään laskee 1+1. 

Se taisi olla viime vuoden loppua, kun kummitätini kertoi, että hänen tyttönsä (joka on minun kummityttöni) oli alkanut kutomaan meidän vauvalle vauvanpeittoa. Kummityttöni on vasta aloitellut kutomaan, eikä osaa vielä aloittaa ja päätellä niitä tilkkupeiton palasia, niin hän oli aina mennyt käymään meidän mummolla, joka oli sitten päätellyt edellisen palasen ja aloittanut seuraavan. Mummo oli kerran kysynyt, että mitä hän on näistä palaista tekemässä johon kummityttöni oli vastannut, että "Mustikan ja Puolukan vauvalle peittoa". Mummomme ilme oli ollut näkemisen arvoinen, hän alkoi selvästi miettimään, että onko jotain jäänyt hänelle kertomatta. Tähän oli kummitätini sitten sanonut, että ei ole vauvaa tulossa, mutta tyttö oli alkanut ajoissa kutomaan, koska kutominen on vielä niin hidasta ja aikaavievää puuhaa. Kummitätini kertoi minulle tätä tarinaa ja pyysi ystävällisesti ilmoittamaan, kun on aika nopeentaa tahtia. Meillä on kummitädin kanssa välillä vähän musta huumorintaju joka on pelastanut monta tilannetta ja tähänkin taidettiin naureskella, että viltti voi toimia vaikka sitten minun jalkavilttinäni, jos vauvaa ei tulekaan. Tällöin me emme olleet vielä alkaneet yrittää vauvaa, mutta silti tämä juttu naurattaa vieläkin. 

Kirjakaupassa huomasin myös Tommy Hellstenin kirjan, jossa oli aika hyvä ajatus. Kumpa osaisi aina pysyä tässä hetkessä.